Sunnuntai 9.6.2024
MUSIIKKIA FAGERVIKIN RUUKILLA
Tuuli Lindeberg, sopraano
Petri Kumela, kitara
Franz Schubert (1797 – 1828):
Frühlingsglaube D.686 (v.1820)
Die linden Lüfte sind erwacht,
Sie säuseln und weben Tag und Nacht,
Sie schaffen an allen Enden.
O frischer Duft, o neuer Klang!
Nun, armes Herze, sei nicht bang!
Nun muss sich Alles, Alles wenden.
Die Welt wird schöner mit jedem Tag,
Man weiss nicht, was noch werden mag,
Das Blühen will nicht enden.
Es blüht das fernste, tiefste Tal:
Nun, armes Herz, vergiss der Qual!
Nun muss sich Alles, Alles wenden.
Johann Ludwig Uhland (1787-1862)
Kevään uskoa
Virvoittavat tuulahdukset havahtuvat,
ne supisevat ja kuiskuttelevat yötä päivää,
kaikkialla toimeliaina.
Oi raikas ilma, oi uusi sointu!
Älä enää pelkää, sydänparka!
Nyt kaikki varmasti muuttuu.
Maailma muuttuu kauniimmaksi päivä päivältä,
ei voi aavistaa mitä kaikkea vielä alkaa kasvaa, kukoistus on päättymätöntä.
Kaukaisin ja varjoisin laaksokin kukoistaa;
unohda kärsimyksesi, sydänparka!
Nyt kaikki varmasti muuttuu.
Lob der Tränen D.711 (1808)
Laue Lüfte, Blumendüfte,
Alle Lenz- und Jugendlust;
Frischer Lippen Küsse nippen,
Sanft gewiegt an zarter Brust;
Dann der Trauben Nektar rauben,
Reihentanz und Spiel und Scherz:
Was die Sinnen Nur gewinnen:
Ach, erfüllt es je das Herz?
Wenn die feuchten Augen leuchten
Von der Wehmut lindem Tau,
Dann entsiegelt, Drin gespiegelt,
Sich dem Blick die Himmelsau.
Wie erquicklich Augenblicklich
Löscht es jede wilde Glut!
Wie vom Regen Blumen pflegen,
Hebet sich der matte Mut. Ew’ges Sehnen Floß in Tränen
Und umgab die starre Welt,
Die in Armen Sein Erbarmen
Immerdar umflutend hält.
Soll dein Wesen Denn genesen
Von dem Erdenstaube los,
Musst im Weinen Dich vereinen
Jener Wasser heilgem Schoß.
August Wilhelm von Schlegel (1767-1845)
Kyynelten ylistys
Leppeät tuulahdukset, kukkaistuoksut,
kaikki kevään ja nuoruuden nautinnot;
raikkailta huulilta napata suukkoja,
lempeästi tuuditellen suloisella rinnalla;
sitten rypäleistä nektaria pihistää,
tanssien, kisaillen ja leikitellen:
se, mitä yksin aistit voivat saavuttaa,
ah – täyttääkö se koskaan sydämen?
Kun kosteat silmät kimmeltävät
alakuloisuuden lempeästä kasteesta,
silloin niihin heijastuneina
paljastuvat katseelle taivaan niityt.
Kuinka virvoittavasti silmänräpäyksessä
jokainen väkevä intohimo purskahtaa valloilleen!
Kun sateen ansiosta kukkaset virkistyvät,
niin myös väsyneet mielemme virkoavat. Ikuinen kaipaus, kyynelten mukana virtaama
ja aution maailman ympäröimä,
joka oman armonsa käsivarsilla
jatkaa syleilyä kyynelten virratessakin.
Jos olemassaolosi ollaan parantamassa,
maan tomusta vapauttamassa –
sinun on kyynelehdittävä liittääksesi itsesi
noiden vesien pyhään kohtuun.
Heidenröslein D.257 (1815)
Sah ein Knab’ ein Röslein stehen,
Röslein auf der Heiden,
War so jung und morgenschön,
Lief er schnell, es nah zu sehn,
Sah’s mit vielen Freuden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden.
Knabe sprach: Ich breche dich,
Röslein auf der Heiden!
Röslein sprach: Ich steche dich,
Dass du ewig denkst an mich,
Und ich will’s nicht leiden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden.
Und der wilde Knabe brach
’S Röslein auf der Heiden;
Röslein wehrte sich und stach,
Half ihm doch kein Weh und Ach,
Musst es eben leiden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden.
Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832)
Villiruusu
Poika näki villiruusun
kasvavan niityllä;
se oli niin nuori ja aamunraikas.
Poika juoksi nopeasti nähdäkseen sen lähemmin,
katseli sitä suuresti iloiten.
Villiruusu punainen,
villiruusu niityllä.
Poika sanoi: “Poimin sinut,
villiruusun niityllä!”
Ruusu sanoi: ”Minä pistän sinua
jotta muistelet minua ikuisesti,
enkä minä siitä kärsi.”
Villiruusu punainen,
villiruusu niityllä. Ja röyhkeä poika poimi
villiruusun niityltä;
Ruusu puolustautui pistämällä,
vaan avunhuudot eivät auttaneet –
sen oli vain kärsittävä.”
Villiruusu punainen,
villiruusu niityllä.
Auf dem Wasser zu singen D.774 (1823)
Mitten im Schimmer der spiegelnden Wellen
Gleitet, wie Schwäne, der wankende Kahn;
Ach, auf der Freude sanftschimmernden Wellen
Gleitet die Seele dahin wie der Kahn,
Denn von dem Himmel herab auf die Wellen
Tanzet das Abendrot rund um den Kahn.
Über den Wipfeln des westlichen Haines
Winket uns freundlich der rötliche Schein;
Unter den Zweigen des östlichen Haines
Säuselt der Kalmus im rötlichen Schein,
Freude des Himmels und Ruhe des Haines
Atmet die Seel im errötenden Schein.
Ach, es entschwindet mit tauigem Flügel
Mir auf den wiegenden Wellen die Zeit.
Morgen entschwinde mit schimmerndem Flügel
Wieder wie gestern und heute die Zeit,
Bis ich auf höherem strahlenden Flügel
Selber entschwinde der wechselnden Zeit.
Friedrich Leopold, Graf zu Stolberg-Stolberg (1799-1840)
Veden äärellä laulamassa
Kimmeltävien aaltojen keskellä
joutsenen lailla vene keikkuu eteenpäin;
Ah, lempeästi säteilevien aaltojen ylitse
sielu lipuu eteenpäin kuin vene.
Taivaasta saakka aaltojen ylle
kurottaa iltarusko tanssimaan veneen ympärillä.
Läntisen lehdon latvojen yllä
meitä tervehtii punertava hehku;
itäisen lehdon oksien alla
ruo’ot kahisevat punertavassa hehkussa.
Taivaan iloa ja lehdon rauhaa
sielu hengittää punertuvassa hehkussa. Ah, kasteisin siivin aika karkaa
minulta tuudittavien aaltojen äärellä.
Huomenna aika jälleen katoaa hohtavin siivin,
kuten eilen ja tänäänkin;
siihen asti, että vieläkin säteilevämmin siivin
itse katoan ajan vaihtelusta.
Juhani Nuorvala:
Koiralaulut (2024), kantaesitys
Runot Henriikka Tavin runokokoelmasta Remu (2023)
Teos on sävelletty Teoston tuella.
1 Ei hauku nyt
2 Saa tulla
3 Jää hienosti
4 Kehtolaulu
5 K-Supermarket Nummenpakka
6 Minne menee luu?
7 Haluan sellaisen maailman
1.
Ei hauku nyt
ei istu tassu maahan
ei katse etsi
ei pallo mene, tule
Missä on hyvä paikka
sinne saa mennä nyt
saa mennä hyvä vapaa –
kotiin saa mennä, vapaa.
2.
Saa tulla, tulla
tulla vaan.
Tänne näin –
tule nyt vaan!
Ei mennä sinne,
vaan mennään vaan:
Hienosti mennään!
Mennään vaan.
3.
Jää hienosti hyvä sukka
Jää hienosti hyvä auto
Jää hienosti hyvä pallo
Jää hienosti hyvä tassu
Jää hienosti hyvä luu
4.
KEHTOLAULU
Ei hauku sukka.
Ei hauku pallo.
Ei hauku tyyny.
Ei hauku tassu.
5.
kuka
lastin takana
liik
liik
liikkuu, liikahtaa, liikkuu
ehkä
Jaakko!
Voisiko olla Jaakko!
Ei.
kuka nyt
mikä tästä nyt
valo, liike, auto, mies, koira hau!
kukakuka mikämitäkaikkea
tupakka sylki lumi pissa liuuu portaat
auto nainen purkkahau!
Mutta saattaa olla Jaakko!
6.
Minne menee luu?
Luu menee maahan.
Minne menee sukka?
Sukka menee
kenkään.
Minne menee auto?
Auto menee töihin.
Minne menee paikka?
Paikka jää tänne.
Minne menee hätä?
Hätä menee
rauhoittumaan.
7.
Haluan sellaisen maailman, jossa
koirat saavat kulkea vapaina.
Hiekkateisemmän, ketoisemman,
eläinviisaamman, polkuisemman,
jossa he saavat kulkea edellämme
ja perässä, omilla kiemuraisilla asioillaan
niin kuin silloin
kun maa oli kaikille sopivampi.
Nojaat jalkaani kun kirjoitan.
Siihen mihin nojaat alkaa kerääntyä surua,
pilviä kaikilta rannoilta.
Hutera hämähäkkijalka,
meidän vanhus lonkkalainen,
kunpa jalkasi vähän vielä jaksaisivat
ja elämänvoima ja elämänhalu hiipuisivat
kutakuinkin yhtä matkaa.
Luulen, että jollain lailla tiedät missä
nyt menet: että ojien yli ei hypitä
eikä horjuvaa siltaa uskalla,
kalliolle jaksa nousta.
Kuin lieventävä asianhaara,
sitten kun väistämättä petämme sinut.
rakas iso pieni
Sinä tietoinen, tietoinen, mieli.
Jesper Nordin (1971-): Semper dolens (2018)
sopraanolle, kitaralle ja live-elektroniikalle
Teoksen materiaalina on käytetty katkelmia John Dowlandin luuttulauluista:
Can she excuse my wrongs, Sweet, stay a while ja Sorrow, stay.
Teoksen sävellystyötä ovat tukeneet Svenska kulturfonden ja Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto.
MUSIIKKIHARTAUS
YHTEISTYÖSSÄ INKOON SEURAKUNNAN KANSSA.
Maddalena Casulana (n. 1544 – n. 1590):
Morir non può (kokoelmasta: Il Desiderio, Libro primo, 1566)
Morir non può’l mio core
E ucciderno vorrei poi che vi piace
Ma trar non si può furore
Dal petto vostr’ ove gran tempo giace,
Ed uccidendol’ io come desio,
So che morreste voi morend’ anch’io.
Sydämeni ei voi kuolla:
teitä miellyttääkseni tahdon tappaa sen,
mutta sitä ei voi repiä teidän rinnastanne,
jossa se on elänyt niin kauan;
jos tappaisin sen – kuten tahdon –
tiedän, että minun kuolemani olisi samalla myös teidän kuolemanne.
Isabella de Medici (1542–1576):
Isabella de Medici oli Firenzen herttuan ja Toscanan suurherttuan tytär. Isabella kasvoi erittäin hyvissä oloissa ja sai monipuolisen, humanistisen koulutuksen. Aikansa merkittävimmät pedagogit opettivat hänelle klassisia aineita, taidetta ja musiikkia. Isabella oli erittäin älykäs ja hyvin vapaamielinen. Isänsä tavoin hän rakasti taidetta ja musiikkia ja oli itsekin taitava muusikko; hän piti musiikkia erinomaisena tapana ilmaista itseään, näyttää tunteita ja rakkautta.
Lieta vivo e contenta (Bottegarin luuttukäsikirjoituksesta, 1570-80-l.)
Lieta vivo e contenta dapoi ch’il mio bel
Sole
Mi mostra chiara raggi come suole.
Ma così mi tormenta s’io lo veggio sparire,
Che più tosta vorrei sempre morire.
Elän onnellisena ja tyytyväisenä niin kauan kuin ihana Aurinkoni näyttää minulle
kirkkaat säteensä.
Vaan niin kärsin, kun näen Auringon
himmenevän,
että tahtoisin silloin aina välittömästi kuolla
Leonora Orsini (noin 1560–1634):
Isabellan tytär Leonora Orsini sävelsi äitinsä tavoin luutulle ja lauluäänelle lauluja, jotka säilyivät säveltäjä Cosimo Bottegarin keräämässä kokoelmassa. Kun Leonora oli 14-vuotias, hänen isänsä Paolo Orsini murhasi hänen äitinsä. Myöhemmin Leonora Orsini muutti Roomaan serkkunsa kanssa ja perusti naismuusikoiden yhtyeen nimeltä Concerto delle donne, jossa naisia koulutettiin musiikkiuraa varten. Leonora meni naimisiin ja sai kahdeksan lasta, mutta jatkoi silti esiintymisiä hovissa. Huolimatta isosta lapsikatraasta avioliitto ei ollut onnellinen. Orsini sai turvapaikan roomalaisesta luostarista, jossa hän eli loppuelämänsä.
Per pianto la mia carne (Bottegarin luuttukäsikirjoituksesta)
Per pianto la mia carne si distilla
si com’al sol la neve
o com’al vento si disfa la nebbia,
ne so che far mi debbia ;
hor pensat’al mio mal qual’esser deve
Lihani sulaa itkuun
kuin lumi auringossa
tai tuuleen haihtuva sumu,
enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä;
ajattele nyt, millaisia tuskani mahtavat olla.
John Dowland (n. 1563–1626):
Can she excuse
Sorrow stay
Unquiet thoughts
Forlorn Hope Fancy
Melankolia oli muodissa Elisabetin aikaisessa Englannissa ja John Dowland oli aikansa melankolisin säveltäjä. ”Semper Dowland, semper dolens” (Aina Dowland, aina kärsivänä) oli hänen mottonsa, ja suurin osa hänen musiikistaan on erittäin tuskallista. Vaikka Dowland oli lahjakas laulaja, tuli hän kuuluisaksi säveltäjänä ja luutistina. Hän oli epäilemättä aikansa merkittävin soololuuttuteosten ja erityisesti ayresien (luuttulaulujen) sekä yhtyemusiikin säveltäjä.
Dowlandin nuoruudesta ei tiedetä juuri mitään, myös hänen syntymäaikansa ja -paikkansa ovat epävarmoja. Tiedetään kuitenkin, että vuonna 1580 hän matkusti Pariisiin Englannin suurlähettilään palvelukseen Ranskan hoviin. Silloin Dowland käytti tilaisuutta hyväkseen ja kääntyi katolisuuteen, mikä esti häntä myöhemmin saamasta virkaa luutistina Elizabeth I:n protestanttisessa hovissa vuonna 1594 (itse asiassa tuomioistuin halusi leikata kustannuksia ja jätti muusikon viran täyttämättä viideksi vuodeksi). Dowland onnistui säilyttämään perinteen samalla, kun hän antoi mantereella kohtaamiensa suuntausten kuulua musiikissaan.
Dowlandin tuotantoa hallitsevat ayresit. Nämä olivat tyypillisiä englantilaiselle musiikille ja levisivät, kun Dowlandin ensimmäinen laulukirja (First Booke of Songes or Ayres) julkaistiin vuonna 1597. Nämä varhaiset laulut ovat yksinkertaisia säkeistölauluja, jotka on usein kirjoitettu johonkin tanssilliseen muotoon. Dowland kirjoitti myös suuren määrän instrumentaalimusiikkia eri kokoonpanoille. Soololuutulle on noin yhdeksänkymmentä teosta, joihin sisältyy usein koristeellisia muunnelmia. Kromaattinen mannermainen vaikutus kuuluu selvästi Forlorn Hope Fancyessa. Dowlandin tunnetuin teos on hänen instrumentaaliseen tanssikappaleeseensa perustuva luuttulaulu nimeltä Lachrimae pavane eli kyynelpavane. Pavane oli pidetty hovitanssi, joka oli yksi Englannin hovin suosikeista.
Vuonna 1598 Dowland työskenteli luutistina Christian IV:n hovissa Tanskassa, mutta hänet erotettiin epäasiallisen käytöksen vuoksi vuonna 1606. Vuosina 1609-1612 hän oli paroni Theophilus Howard de Waldenin palveluksessa, ja vuonna 1612 hänet lopulta nimitettiin yhdeksi Englannin Jaakko I:n hoviluutisteista. Tänä aikana syntyneet kappaleet ovat täynnä julistavaa laulua, kromatiikkaa ja dissonansseja.
Can she excuse my wrongs (The First Booke of Songs or Ayres, 1597)
Can she excuse my wrongs with Virtue’s cloak?
Shall I call her good when she proves unkind?
Are those clear fires which vanish into smoke?
Must I praise the leaves where no fruit I find?
No, no: where shadows do for bodies stand,
Thou may’st be abus’d if thy sight be dim.
Cold love is like to words written on sand,
Or to bubbles which on the water swim.
Wilt thou be thus abused still,
Seeing that she will right thee never?
If thou canst not o’ercome her will
The love will be thus fruitless ever.
Was I so base, that I might not aspire
Unto those high joys which she holds from me?
As they are high, so high is my desire:
If she this deny, what can granted be?
If she will yield to that which reason is,
It is Reason’s will that Love should be just.
Dear make me happy still by granting this,
Or cut off delays if that die I must. Better a thousand times to die,
Than for to live thus still tormented:
Dear, but remember it was I
Who for thy sake did die contended.
Voiko hän kohdella minua huonosti Hyveen varjolla? Pidänkö häntä hyvänä, vaikka hän on minulle penseä? Noinko kirkkaat liekit katoavat savuun? Ihailenko pelkkiä lehtiä, kun puu ei kanna hedelmää?
Ei suinkaan – sillä siellä, missä näkyy vain varjoja,
sinua saatetaan puijata, jos näkösi on sumentunut.
Kylmä rakkaus on kuin sanat, jotka on kirjoitettu hiekalle tai veden pinnalla kelluville kuplille.
Yhäkö annat huijata itseäsi,
vaikka näet, että hän ei koskaan sinua hyväksy?
Jos et pysty hänen tahtoaan voittamaan,
rakkaus jää ikuisesti hedelmättömäksi.
Olenko niin alhainen, etten saisi tavoitella noita
suuria iloja, joita hän pitää ulottumattomissani?
Yhtä suuri on myös haluni: jos hän tämän minulta
kieltää, mitä minulle on jäljellä?
Jos hän myöntyy järkiratkaisuun, on Järjen tahto, että Rakkaus on oikeudenmukainen.
Rakas, ilahduta ja suo tämä minulle, tai muutoin hylkää viivyttelemättä, jos osani on kuolla. On parempi kuolla tuhat kertaa,
kuin elää näin jatkuvassa tuskassa:
Rakkaani, muistathan sitten, että minä
kuolin autuaana puolestasi.
Sorrow, stay (The Second Booke of Songs or Ayres, 1600)
Sorrow, stay, lend true repentant tears
to a woeful, wretched wight,
Hence, Despair, with thy tormenting fears:
O do not my poor heart affright.
Pity, help now or never,
Mark me not to endless pain,
Alas, I am condemned ever,
No hope, no help there doth remain,
But down, down I fall
And arise I never shall.
Murhe, jää; anna katuvaiset kyyneleet
säälittävälle, surkealle olennolle.
Häivy tiehesi, Epätoivo, raastavine pelkoinesi:
älä pelottele sydänparkaani.
Sääli, auta nyt tai ei koskaan,
älä jätä minua loputtomaan tuskaan.
Voi, olen ikuisesti kirottu,
ei toivoa, ei apua ole jäljellä.
Alas, alas putoan,
ja nouse en enää koskaan.
Unquiet thoughts (The First Booke of Songs or Ayres, 1597)
Unquiet thoughts your civil slaughter stint,
and wrap your wrongs within a pensive heart:
and you my tongue that makes my mouth a mint,
and stamps my thoughts to coin them words by art,
Be still: for if you ever do the like,
I’ll cut the string that makes the hammer strike.
But what can stay my thoughts they may not start,
or put my tongue in durance for to die?
When as these eyes, the keys of mouth and heart,
Open the lock where all my love doth lie;
I’ll seal them up within their lids for ever:
So thoughts and words and looks shall die together.
How shall I then gaze on my mistress’ eyes?
My thoughts must have some vent: else heart will break.
My tongue would rust as in my mouth it lies,
If eyes and thoughts were free, and that not speak.
Speak then, and tell the passions of desire;
Which turns mine eyes to floods, my thoughts to fire.
Rauhattomat ajatukset, heretkää raatelemasta mieltäni ja kätkekää vääryytenne mietteliääseen sydämeen:
ja sinä, kieleni, joka saatat suuni puhumaan taukoamatta ja taot ajatuksiini taidokkaita sanoja –
vaikene, sillä jos vielä jatkat,
leikkaan poikki langan, joka pitää vasaran liikkeessä.
Mutta mikä voi seisauttaa ajatukseni, jotta ne eivät [taas] aloita, tai saa kieleni kärsimään kuolemaa?
Kun nämä silmät – suun ja sydämen avaimet –
avaavat lukon, jonka takana kaikki rakkauteni on,
sinetöin ne silmäluomien alle ikuisesti,
jotta ajatukset, sanat ja katseet kuolevat yhdessä.
Vaan kuinka silloin katsoa rakastettuani silmiin?
Ajatuksillani on oltava ulospääsy – muuten sydän särkyy.
Kieleni ruostuisi kun suussani se vain makaisi,
jos silmät ja ajatukset olisivat vapaita, vaan se ei puhuisi.
Siispä puhu, ja kerro intohimon liikahduksista,
jotka muuttavat silmäni kyyneltulviksi, ajatukseni tuleksi.
suomennokset Tuuli Lindeberg